Vittu kun vituttaa, lauleskeli Ismo Alanko aikoinaan. Kyseinen hittibiisi kuvailee minun tämän hetken fiiliksiä varsin osuvasti. Viimeinen kuukausi on ollut hiihdollisesti elämäni huonoin. No myönnettäköön, heinä-, elo- ja syyskuut on yleensä huonompia. Viimeisen kuukauden oikeasti hyvät laskupäivät pystyy laskemaan yhden käden sormilla, jos otetaan parkkilaskut mukaan niin saattaapa olla melkein kymmenen hyvää päivää. Viime maanantai ja tiistai oli pitkästä aikaa viihdyttävää laskua. Loskan päälle satoi semmonen 20-30cm pehmeetä lunta, puuteriksi sitä ei kyllä voi hyvällä mielikuvituksellakaan kutsua. Mutta joka tapauksessa hyviä laskuja.

Hanne näyttää miten telluilla lasketaan

 

Ilmeestä näkee kuinka hauskaa telluilla laskeminen on

 

Kirstikin tykkäsi laskuista

 

Menoa ja meininkiä

Eilen illalla rupesikin sitten satamaan lunta oikein kunnolla ja odotukset korkealla. No tänä aamuna sitten heräiltiin ajoissa ja luntakin oli satanut oikein hyvin. Tänne alaskin semmonen 20cm, tosin melkoista nuoskaa. Olin kuitenkin siinä vaiheessa vielä aika varma, että ylempänä on hyvää lunta, vaan eipä ollutkaan. Semmonen 40cm ihan hiton raskasta nuoskaa. Suksi ei luistanut eikä muutenkaan ollut fiilis enää korkealla. Muutama lasku siinä Kirstin ja Hannen kans laskettiin masennusta keräten, sit ei muuta kun kotio miettimään syntyjä syviä.

Tällä hetkellä hyvien ja huonojen laskupäivien suhde on aika fiftisiksti, tammikuu oli pelkkää puuteria ja helmikuu vastaavasti melkonen katastrofi. Lämmintä ja sadetta riitti niin paljon, että lunta suli yli metrin verran. Pitää toivoa, että maaliskuun loppu kääntää puntarin reilusti positiivisen puolelle. Tällä hetkellä kuitenkin alkaa tuntua, että voisha sitä vaikka tulla takas pohjoseen, missä ei sada koko ajan vettä tai ole muuten vaan pirun lämmintä talvella. Onneksi reissukaverit on hyviä tyyppejä, niin ei ole päässy vielä ihan täydelliseen masennukseen vaipumaan. Toivossa on hyvä elää, ehkä tässä vielä saa hyviä laskuja ennen lähtöä.